Uusmodernismi

"1900-luku soitti..."

En ole brutalismin vihollinen. Modernismin eri suuntauksista brutalismi on ehkä kiinnostavin, sillä oikein toteutettuna se tuo mieleen kallioluolat, roomalaisen insinööritaiteen, myöhemmät eurooppalaiset linnoitukset ja Star Warsin. Vaikka se edustaakin sivilisaatiomme arkkitehtonisesti kuollutta tilaa, on se veistoksellisuudessaan joskus jopa taiteellisesti elävää.

Brutalismin viholliset näkevät tyylissä vain 1900-luvun hirmuvallat, epäonnistuneen sosiaalipolitiikan, ankeaa dystopiaa ja lähiö-väkivaltaa. Olen samaa mieltä! Mutta väitän silti että Barbican on kiehtovan tyylikäs. Se on toki satsattu luomus, joka istuu Lontoon finanssikeskuksen keskellä, tiukasti kiinni ympäröivässä kaupunkirakenteessa, eikä yksikseen kaupungin laidalla. Ja silti se istuu huonosti kaupunkikuvaan. Mutta itsenäisenä betoniorganismina se toimii.

Merihaka on sekä esteettisesti että kirjaimellisesti köyhän miehen Barbican. Myös Merihaka on muulle kaupungille selkänsä kääntävä linnoitus. Kerran olen käynyt tämän pedon mahassa (aivoissa?). Asuirakennusten synkät käytävät ja asuntojen halvat materiaalit ja matalat kattokorkeudet eivät auta kokonaisilmettä. Merihaassa on kuitenkin potentiaalia. Kun kerran ollan historiallisessa tilassa, jossa replikointi ja retro ovat jäykistyneen kulttuurimme ainoita ilmaisumuotoja Merihaasta(kin) voisi tehdä steampunk-henkisen Bladerunner-pläjäyksen neon-valomainoksineen ja pienine ruokakuppiloineen. Miksipä ei?

Merihakaa vastapäätä on valmistunut Taideyliopiston uusi kampus. Ulkomuoto sulaa alueen tiilimiljööhön melkein onnistuneesti. Uuden rakennuksen julkisivu pysyy tiukan rationalistisessa muotokielessä vaikka rustiikit tiilit yrittävätkin neutralisoida kylmäveristä ilmettä. Oudointa on rakennuksen mittakaava, joka ei sovi ympäristöön valtavien ikkunoiden takia. Ikään kuin julkisivu olisi sisäänzoomattu, kropattu ja liimattu päälle. Vaikutelma on kuin nukkekodissa oleva väärin skaalattu kaluste. Ei siinä mitään. Talo on kyllä ihan tyylikäs.

Agendalla on kuitenkin ollut uuden kampuksen sisätilat. Helsingin Sanomat uutisoi, miten uudet upeat tilat “saa jopa taiteen ammattilaiset haukkomaan henkeään”. Kuvista tulee mieleen Penrosen portaat tai Tylypahkan pääportaikko. Täällä voisi mainioisti kuvata vaikkapa Kellopeliappelsiini-elokuvan jatko-osaa taikka uusinta Star Wars retro-leffaa. Tyylipuhdas betoni, teräksiset raput ja niiden kautta teollinen yleisilme on kyllä onnistunut eikä laadusta ole tingitty. Geometriset muodot luovat selkeän sommitelman jossa valo, varjot ja tummat värit luovat jännittävän vuorovaikutuksen…tai jotain.

Ikään kuin 1920-luvun Bauhaus ei koskaan olisi kuollutkaan. Hmm. Energia on ainakin sama. Ja logiikka.

Erään toisen, suuren yleisön mielestä ei ehkä niin onnistuneen, uusbrutalistisen rakennuksen valmistuttua 2019 nousi taas keskustelu nykyarkkitehtuurin ongelmista. Kuten eräs runsaasti tykkäyksiä kerännyt kommentti kiteytti asian:

Triplan vertaaminen DDR:ään ja Kouvolaan on jossakin määrin loukkaavaa DDR:ää ja Kouvolaa kohtaan.

Ylen toimittaja kysyi Arkkitehti-lehden entiseltä päätoimittajalta, josko triplojen sijaan voisi rakentaa enemmän “vanhannäköisiä, mutta uusia rakennuksia”. Vastaus edustaa ammattilaisten mielipidettä “uusvanhasta” arkkitehtuurista varsin napakasti:

Disneylandiin on rakennettu Venetsia ja Kiinassa on kopioitu kokonaisia kaupunkeja suoraan Euroopasta. Eurooppalaisessa kulttuurissa alkuperäistä kuitenkin arvostetaan – sen ajatellaan olevan aitoa ja arvokkaampaa kuin kopio.

Liittyen arkkitehti Allan Strusin uusvanhaan talohankkeeseen Tampereella eräs rakennussuunnittelun professori kommentoi seuraavasti:

Jos rakennus näyttää 1900-luvun alussa rakennetulta, se vääristelee historiaa ja antaa valheellisen kuvan ympäristöstä.

Entä jos se näyttää 1900-luvun puolivälissä rakennetulta? Tai loppupuolella? Onko 1920-luvun Bauhaus-kopio “moderni”, mutta 1910-luvun art nouveau-kopio “valheellinen”? Voiko 1930-luvun koristeellista art deco-tyyliä rakentaa 2020-luvulla? Entä 1960-luvun brutalismia?

Mistä tietää että käsillä on ideologinen ongelma joka istuu syvällä? Ehkä siitä kun uusvanha tyyli 1 saa ammattilaiset “haukkomaan henkeään”, ja uusvanha tyyli 2 saa ammattilaiset puhumaan “kopioista” joka “vääristelee historiaa”. Mistä tämä sitten johtuu? Voiko “kuka teki sen paremmin”-kollaasi vastata kysymykseen?

Helsinki 1971

Helsinki 2013

Helsinki 1975

Helsinki 2019

Alvar Aalto 1933

Sotka 2021

van der Rohe, Berliini, 1921

Lontoo 2021

Japani 1961

Suomi 2021

Uusi uljas, originaali, historiaa ei-vääristelevä maailmamme!

Lukija saattaa tässä kohtaa miettiä, miten tämä on mahdollista? No, akatemiassa yleisesti vallitsee väärinymmärtämisen kulttuuri. Joka johtuu siitä ettei vielä ymmärretä että 1900-luku on ohi. Myös omalla historiantutkimuksen alallani. Niinpä luullaan, että esimerkiksi kansallisvaltion ”dekonstruktio” on vielä ajankohtainen ja kiinnostava aihe sekä toimenpide, vaikka eletään maailmassa, jossa valtarakenteet ovat globaaleja. Samalla tavalla dekonstruktivistinen viilto klassisen rakennuksen läpi, dadaistinen “provokaatio” tai uusbrutalistinen taidekoulu ovat vielä joidenkin mielestä jännittäviä asioita. Todelisuudessa aikamme provokaatio, joka saa akatemiat, salongit ja ammattilaiset närkästymään, on uusklassisen rakennuksen rakentaminen. Tai edes suunnitteleminen.

Taideyliopiston uusi rakennus on kyllä ihan ok, mutta se on puhdasta uusvanhaa. Samalla tavalla kuin Tripla ja Redi. Tai Allan Strusin suunnittelemat talot. En kuitenkaan vastusta modernismia, vaan modernistista hegemoniaa. Se edustaa totaaliyhteiskunnan poliittis-esteettistä tyyliä. Voi olla, että sivilisaatiomme tulevaisuus koostuu edeltävien tyylien ja sisältöjen loputtomasta replikoinnista ja simulaatiosta. Tämä kuitenkin edellyttää koko historian avaamista inspiraation lähteeksi. Jos kerran ollaan niin ylpeitä retro-modernismista. Ja se tarkoittaisi myös tätä: