Lentävä lautanen on laskeutunut

Kulttuuriperintömme ja uuden arkkitehtuurin sisällöttömyys

Vuonna 1904 arkkitehdit Sigurd Frosterus ja Gustaf Strengell arvostelivat Eliel Saarisen arkkitehtikilpailussa voittanutta Helsingin päärautatieaseman suunnitelmaa. Arkkitehtien mielestä Saarisen suunnittelema Kansallismuseo oli onnistunut koska se näytti kansallismuseolta, kun taas rautatieasema oli epäonnistunut koska sekin näytti kansallismuseolta. Saarinen kuunteli kollegoitaan, ja toteutetussa asemarakennuksessa näkyy yhtä paljon Frosteruksen modernia käsialaa kuin Saarisen romanttista visiota.

Eliel Saarinen

Sigurd Frosterus

Nyt Kansallismuseota ollaan laajentamassa. On surullista nähdä miten 1900-luvun alun modernistiset ajatukset ovat jäykistyneet tylsäksi replikoinniksi. Uutta rakennusta on jo kutsuttu ”lentäväksi lautaseksi”: Kyseessä on avaruusajan retrotuote, jolla ei ole kytköstä vanhaan museorakennukseen ollenkaan. Se voisi yhtä hyvin olla 1950-lukulainen amerikkalaisesta lähiöstä löytyvä huoltoasemaravintola.

Mutta sisällöttömyydestä on jo tullut valtavirtaa arkkitehtuurissamme. Esimerkkinä Töölönlahdenpuistossa komeileva retromodernistinen toimistoparkki, tai Elielinaukiolle kaavailtu monumentaaliversio Kampista tunnetusta Graniittitalosta.

Kansallismuseo (Saarinen)

“Lentävä lautanen”

Helsinki

St. Louis

Turun uusi konserttitalo on toinen ajankohtainen esimerkki. Havainnekuvissa se ei erotu Katajanokalle nousevasta Varman toimistorakennuksesta juuri ollenkaan, vaikka kyseessä on kulttuurirakennus. Molemmat talot taas muistuttavat Berliinissä DDR:n toimesta vuonna 1976 avattua ja 2008 purettua Palast der Republikia.

Turun konserttitalo

Varman toimistorakennus

Palast der Republik

Vastikään julkaistut, hyvinkin arveluttavat suunnitelmat Eteläsataman Makasiinirannan rakentamiseksi taas toistavat 1970-lukulaista kongressikeskusarkkitehtuuria. Myös nämä rakennukset ovat ikään kuin laskeutuneet kaupungin keskelle ilman minkäänlaista kontekstia. Jan Gehlillä olisi näistä suunnitelmista yhtä sun toista sanottavaa.

Mallia olisi sen sijaan voitu ottaa Gdanskista tai Lyypekistä siitä, miten historiallisesti ainutlaatuiseen rakennusympäristöön rakennetaan uutta.

Lyypekki

Helsingissä toimitaan toisin. Rakennuksen funktiosta, ympäristöstä tai vuosikymmenestä viis samaa vanhaa tusinatyyliä nousee kaikkialle, eikä kaupunki tee asialle yhtään mitään. Sata vuotta vanha Bauhaus-aate ja 1900-luvun totaalivaltion visiot alkavat jo olla väsyneitä konsepteja. Kysymys lienee, osaavatko arkkitehdit ja kaupunki Saarisen tavoin kuunnella muita?